FFHolmin kadonneet vuodet perttuk:n mukaan: Prologi

perttuk haluaa kertoa FFHolmin kadonneista vuosista, koska tämä ei siihen itse suostu:

Bokserit on valm. Kamputseassa ja sukat Turkissa.

Juhannuspsykoosi, kuten muutkin psykoosit, on vakavan mielisairauden tila, jossa ylikuormittuneen ihmisen psykologiset selviytymiskeinot ovat riittämättömät, mikä johtaa ajattelutoimintojen hajoamiseen. Kenties tämä mekanismi selittää, kuinka FFHolmin muistelmat hyppäävät vuodesta 2009 (osa 3) äkillisesti vuoteen 2o14 (osa 4). Onneksi minä, perttuk, pystyn elämään nämä vuodet uudelleen FFHolmin näkökulmasta ja jakamaan ne teillekin, arvon lukijat.

Ne ajat eivät tule ikinä takaisin.

Olkoon tuo FFHolmin toteamus hänelle lohdullinen tae.

Päiväkirjan pitäminen on homojen hommaa. Silti, ihme kyllä, minä, perttuk, olen pannut muistiin miltei jokaisen elämäni päivän keskeisimmät tapahtumat vuodenvaihteesta 2006–2007 alkaen. Jos joku siis väittää kirjoituksissani olevan virheitä, hän selvästi muistaa itse väärin.

FFHolm kokoaa ympärilleen hirmuisen jengin

Elämäni olisi voinut kehkeytyä aivan erilaiseksi. Voisin olla ikuisen juhannuspsykoosin vankina. (Kuka sanoo, etten ole juuri nytkin? Mutta voisin olla eri tavalla.) Kirjoitin tähän sentimentaalista paskaa, mutta päädyin korjaamaan asian backspacella. Sanotaan vain tiiviisti, että FFHolm joskus lukioaikaan muistaakseni soitti minulle ja kutsui minut kaveriporukkaansa vapaa-aikaa viettämään. Hän jotenkin sanoi minun olevan yksi kavereista. En ollut ajatellut sitä niin. Kiitti.

dildot

Suomen nuoriso

Krapulat ovat tupsahdelleet kuin tarkoituksella tasaiseen tahtiin satunnaisiin mutta jotenkin merkityksellisiin elämäni hetkiin. Kuin G-Man, joka tarkkailee minua creepysti oksettavine salkkuineen.

[perttuk:n päiväkirja] Ystävänpäivänä [2007] olin [FFHolmin] mökillä käymässä. Mukana olivat myös [2 ystävää ja Ronald McMagickSS] –– Itse join 2 × 0,44 l tölkit Otto-lonkeroa ja olin hieman humalassa. –– Olo oli ihan OK, mutta nukkumaan mentyäni tuli paha olo. Krapulan oireita: päänsärkyä, levottomuutta. En voinut nukkua kunnolla. Yön mittaan oksensin muutaman kerran. Olin kalpea ja vapisin. Nukuin koko yönä ehkä 2 h. Niinpä jouduin jäämään pois penkkareista 15.2.

FFHolm on edelleen katkera siitä kilosta penkkarikarkkeja, jonka kuulemma hänelle lupasin kun hän nouti karkit minulle puolestani. Siitä minun päiväkirjassani ei ole mitään merkintää.

Rakkaus

Tässä blogissa on esitetty eräitä näkemyksiä ”rakkaudesta”. Vääristyneitä näkemyksiä. Totuus on jotakin paljon ihmeellisempää. Rakkaus on todella määriteltävissä vain uskonnollisessa kontekstissa. Toisten mielestä Jumalan tuominen keskusteluun on kuin Hitler-kortti, joka mitätöi puhujan kaikki kommentit kertaheitolla. Mutta ei realiteetteja voi kieltää! (Jumala on siis realiteetti.)

Oletko joskus ihmetellyt, miksi ”rakkaus” ei olekaan sitä mitä luvattiin? Ongelmana on se, että jotakin, joka ei ole rakkautta, nimitetään nykyisin rakkaudeksi ja kuvitellaan, että ihmiskunnan kollektiivinen perimätieto todellisesta rakkaudesta pätisi siihen. Ei ihmekään, että rakkaus on Hukalle evolutiivisesti konservoitunut kemiallinen reaktio aivoissa sen pimentämiseksi, että olemme kuolevaisia kiimaisia apinoita.

Todellisuudessa rakkaus ei voi olla evolutiivisesti konservoitunut eikä se ole tunne. Rakkaus on sitä, että tekee asioita vain ja ainoastaan toisen hyväksi, omasta edusta täysin välittämättä. Sellainen johtaa luonnonvalinnassa sukupuuttoon. Se ei siis ole tästä maailmasta.

FFHolmin jengistä yhä hirmuisempi

Välivuotenani 2007–2008 pääsin monesti kolmanneksi pyöräksi FFHolmin ja Ronaldin illanviettoihin. Heillä oli musikaalisia lahjakkuuksia ja harrastuksia, minulla ei. En ottanut paineita, toisaalta sopeuduin meininkiin avoimin mielin. Voinpa kehuskella olleeni jopa Mayhemin keikalla.

[perttuk:n päiväkirja] –– tosi taitavasti ja neliäänisesti. Konsertin huonona puolena oli arviolta 10-minuuttinen puhe, jonka piti joku mies ––

Hups, tuo olikin Kuopion ortodoksisen katedraalikuoron konsertista. Olin pyytänyt Ronaldiakin sinne mukaan, mutta jouduin lopulta menemään yksin.

[perttuk:n päiväkirja] Huolestuttavasti [FFHolm ja Ronald] puhuivat myös jostain kovasta ideologiasta bändilleen. Uusi ideologia sisältäisi nationalismia ja elämän arvon vähättelyä. ¶ Ennen keikkaa [Ronald] tapasi netissä löytäneensä [sic] ystävän Hellän edessä. Lyöttäydyimme heidän seurueeseensa. ¶ Näimme Sightlessin ja Searsin (yhtyeitä).

Huolestuinkin ihan aiheellisesti, sillä myöhemmin FFHolm ja Ronald tutustuivat – arvatenkin taiteellisia vaikutteita ammentaakseen – kahteen kovan luokan taparikolliseen. FFHolm kyllä uskaltaa ihan mitä vaan! Itselläni rakon hallinta pettää jo ajatuksestakin, että törmäisin tuohon väkivaltarikoksiakin tehneeseen parivaljakkoon vahingossa… Ja FFHolm on juuri sellainen, että hän voisi minulta mitään kysymättä kutsua heidät vaikka mukaan tyypillisille retkillemme pussikaljoittelemaan Eteläpuistoon. Ihme kyllä olen välttynyt.

juuso

Nasun heikkona puolena voidaan pitää täyttä arvostelukyvyn puutetta, mitä tulee sen kavereihin.

Yllä olevaan kuvaan liittyy FFHolmin muisto. Soitimme Sorsapuistossa viimeistä kertaa vanhalle ystävällemme. Olimme hakeneet Alkosta ”halpaa skumppaa” ja istuimme puistonpenkillä. Tuolloin yhtäkkiä pembroke juoksi FFHolmin syliin ja katsoi häntä silmiin. Koira oli ihan kreisi. Hemaiseva koiranomistajamuija juoksi perästä. Oliko se enne?!

Ystäväpiirissämme tapahtui pientä disintegraatiota valmistuessamme ylioppilaiksi. Sympaattinen mutta myös omapäinen ja jälkikäteen arvioiden epävakainenkin kaveri muutti heti Helsinkiin paremman elämän perässä. Soitin hänelle kännipuheluita kuin vanhalle exälle, jota minulla ei ollut. Yleensä FFHolmin ja Ronaldin yllyttäminä. (He ovat yllyttäneet minua menestyksekkäästi ties mihin, mutta siitä myöhemmin.) Toiseksi viimeisessä puhelussani trollaamiseni nauratti minua, mutta peitin sen taitavasti vaikutelmaan kuin olisin ollut purskahtamaisillani itkuun. Viimeisessä puhelussani, Sorsapuistossa kuten yllä mainittu, tämä vanha kaveri uhkasi soittavansa poliisit perääni jos menisin häntä Helsingissä tervehtimään. Sen pituinen se. Silloin poistimme yksissä tuumin hänen numeronsa kännyköistämme. (Paitsi että Ronald paljasti poistaneensa sen omin päin jo kauan aikaisemmin.)

Nykyään minulla onkin lähestymiskielto tuohon kauan sitten Helsinkiin kadonneeseen kaveriin. En saa olla puolen kilometrin säteellä hänestä, mikä selittää, miksi en voi vierailla Hukankaan luona… 😦 Vaikka kovasti haluaisin. Kun tämä kaveri on Auroran sairaalassa, en voi käydä edes olympiastadionilla! Olenko ansainnut näin tiukan lähestymiskiellon? Oliko se muka kamalaakin häirintää, kun minä… Mutta hetkinen, nyt minä syrjähdin aivan asiasta, pointtihan on FFHolmin muistelmien täydentäminen eikä oman elämäni läpikäynti. Asiaan!

img_5119

Ei voi väittää, että kukaan tässä kuvassa – kuvaaja mukaan lukien – olisi ollut täydellisessä derivointikunnossa.

Syksystä 2008 FFHolm siis oli sivarina kansalaisopistolla. (Hänen itsenäisyyspäivänsä 2008 muistutti omaa tämän kirjoituksen kirjoittamista seurannutta työpäivääni.) Muistan meidän jokusen kerran aloittaneen illanvieton hämyiseltä kansalaisopistolta. Kerran olimme jopa niin hyvissä voimissa, että juoksimme sieltä keskustaan asti. Mieleeni on jäänyt myös se, että FFHolmin työ sivarina todella vaikutti lusmuilulta – FFHolmin oma muistelo noilta ajoilta paljastaa kylläkin yksityiskohtia, jotka eivät ilmeisesti absurdiuttaan olleet tallentuneet pitkäkestoiseen muistiini.

Vuoden 2009 koittaessa olin aloittanut akateemiset opinnot, mutta sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia en oikein ystävystynyt opiskelutovereideni kanssa. Sitä enemmän minulta liikeni viikonloppuja kansalaisopistolta aloiteltavaksi. Kun eräs neiti total disaster, tai miksi häntä nyt kutsutaan, kävi FFHolmia tapaamassa, olin jo Euroopan raiskauspääkaupungissa työn touhussa. Jäin autuaan tietämättömäksi tästä tapaamisesta, joka ei mikään mullistava tapaus ollutkaan. Tuossa kohden emme voineet aavistaakaan, mitä kaikkea tulevaisuus toisi tullessaan.

Ne ajat eivät tule ikinä takaisin.

–perttuk

Mainokset

Sivari-FFHolmin muistelmat, Osa 2.

En ollut koskaan vaivannut mieltäni hänen tapaamisella oikeasti. Minulla olin muutenkin paljon nettituttuja, joten oli asennoitunut, etten koskaan välttämättä tapaisi häntä eikä siihen ollut tarvettakaan. Kaipa olin turtunut ajatukseen, ettei elämällä olisi minua varten mitään suurempaa.

 FFHolm Lapinjärven sivarikeskuksessa

Keväällä 2008 viimeistelin ensimmäisen vuoteni TAMK:ssa ja varasin kesäksi lomapaikan Lapinjärven siviilipalveluskeskuksesta. En tuntenut minkäänlaisia omantunnontuskia tästä intin väistämisestä, enemmänkin asepalvelus tuntui liian normaalilta vaihtoehdolta minulle. Toisaalta ajattelin myös, että tuskin sodannähneetkään toivoisivat jälkipolvien joutuvan sotaan vain, koska se nyt on niin miehekästä.

Siviilipalveluksen ’alkukoulutus’ kesti Lapinjärvellä neljä arkiviikkoa. Homma oli kyllä aikamoista sluibailua, koska minun ei tarvinnut siellä olla yhtäkään täyttä viikkoa. Jokainen päivä koostui kurssiohjelmasta, jolloin käytännössä istuskeltiin ja katseltiin kalvosulkeisia. Osa porukasta taas nukkui krapulaansa ohitse salin perällä. Ihan höpöähän se oli, mutta täytyy sanoa, että en ole missään koskaan saanut niin hyvää ruokaa kuin Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa. Päivän aikana syötiin neljästi, juustoja, leikkeleitä ja vihanneksia oli leivän päälle jos jonkinlaista sorttia ja jälkiruoaksi saatiin jäätelöä tai jotain muuta neitimäisen makeaa.

Eräänä päivänä norkoilin Lapinjärven huoltoaseman pihalla. Istuskelin reunakiven päällä, kun olin tarkastanut Lapinjärven nähtävyydet hyvin nopeassa ajassa. Huoltoasema toimi samalla Matkahuollon bussipysäkkinä, missä sillä hetkellä sattui odottamaan hyvin kaunis punatukkainen tyttö. Noteerasin tytön ja hätistelin asian kaihoisasti pois mielestäni. Punatukkaiset naiset olivat jo tuolloin heikko kohta sydämessäni. Seuraavana päivänä sivarikeskuksen kalvosulkeisissa sitten luennoitsija kysyi, että oltiinko jo tutustuttu kuntaan. Sitten hän sanoi minulle, että ”sinä olet ainakin, mä näin sut huoltsilla eilen tuijottamassa kaunista naista, se on mun tytär”.

Lapinjärven sivariperinteeseen kuului myös itse Lapinjärven kiertäminen jalkaisin. Palkkioksi tästä sai hienon hologrammilla varustetun hippipinssin. En muista, kuinka onnistuin kyseisen aktiviteetinkin sluibaamaan, mutta pinssi on silti muistona tuosta suorittamattomasta ulkoilusta. Muita luentojen aiheita olivat tietokilpailut, joissa oli tarkoituksena tunnistaa mielenterveyshoitaja Staffanin soittamia pianosävelmiä.

Iltaisin urheat sivarit kävivät paikallisessa Lapinjärven Hotelli Hanhessa, joka tunnettiin vanhana bordellina. Bordellitoiminnan loppuessa hotellin sängyt myytiin sivarikeskukselle.

Ihana ajatus nukkua noilla pedeillä viikot. Hanhessa alkoi kello kymmenen jälkeen joka ilta Happy Hour ja keskiviikkoisin vietettiin sivarikaraokea. Huumeitakin siellä tarjottiin, mutta itse en ole pilviveikko ollut koskaan.

Kerran istuimme huoneporukalla hotellin baarissa, kun paikalle saapui kaksi melko halvan oloista lapinjärveläisneitiä. Hehkeydessä oli suuresti toivomisen varaa. Heillä oli ilmeisesti tapana käydä kiksauttelemassa sivareita, kun muutakaan tekemistä pikkukunnassa ei ollut. Huonekaverini alkoi juttelemaan näille muijille ja pian he päättivätkin lähteä yhdessä Kouvolaan jatkoille.

Naiset huusivan myös minun suuntaani, että ”lähde mukaan”,  jolloin huonekaveri ilmeili äänettömästi naamallansa, että ”nämä ovat minun, älä saatanassa tule”.

Ei pelkoa, sillä omanarvon- ja ylpeyden tuntoni eivät olisi koskaan antaneet myöten tuossa tilanteessa. Jännä juttu, että monilla nuorilla miehillä alkoivat kullit syyhyämään jo neljän päivän sivaroinnin jälkeen. Kerrottiin tarinoita, että silloin tällöin sivarit rehasivat myös naisia tuonne miehisyyden tyyssijaan. Jotkut sankarit onnistuivat viettämään yönsä kahden naisen kanssa ahtautuneina kerrossängyn samaan vuoteeseen.

Kun sivarikoulutus oli ohi ja koitti viimeinen aamu lähteä takaisin kotiin saimme iloksemme todeta, että viereisen huoneen kaveri oli kännipäissään onnistunut oksentamaan koko WC:n varsin karkeaan kuntoon. Harmin tuotti sellainen fakta, että keskuksesta ei saanut lähteä ennen kuin jokainen huone oli hoitanut omat vastuualueensa kuntoon. Eli tässä tapauksessa minun huoneen vastuulla oli WC. Nopean CSI-mäisen tarkastelun jälkeen totesin, että kaveri oli alkanut oksentaa ollessaan pisuaarin äärellä. Tästä hän oli jatkanut matkaansa – yhä oksentaen – koppiin ja pytylle. Koko viiden metrin pituinen matka pisuaarilta koppiin oli koristeltu oksennusvanoilla ja käden jäljillä seiniä myöten. Vitutti.

sivari

 Itteensä tyytyväinen sivari.

 

FFHolm sivarissa Ahjolan kansalaisopistossa

Sivarikoulutuksen jälkeen siirryin varsinaiseen vuoden palvelukseen Tampereen Ahjolaan kansalaisopiston iltavahtimestariksi. Tästä hommasta irtosi rahaa n. 500-800 € kuussa kasvaen loppua kohti. Toimenkuvaan kuului käytännössä ulko-oven sulkeminen joka päivä klo 21:30. Lukuunottamatta satunnaisia pikkuhommia sain viettää aikaani  parhaaksi katsomallani tavalla.

Kun puhutaan sivareiden sluibailusta, niin en voi kyllä väittää vastaan.

Toisinaan tein jotain kehittävää, kuten rakensin soittimia opiston puutyöpajassa tai rimputtelin treenikämpän puolella. Viikonloput olivat täysin pystyynkuolleita, koska hiljaisessa talossa ei aina ollut välttämättä ketään minun lisäkseni. Työn tuoksinassa tuli hiottua musiikkia viikosta toiseen träkkerisoftan kanssa ja pelattua useita ysärin PC-pelejä läpi (Tyrian, Fallout 1, Settlers 2). Ihmettelen edelleenkin, kuinka joskus pystyin saapumaan töihin klo 15:30, avaamaan tietokoneen ja selaamaan Naurunappulaa 21:30 asti. Välillä jopa myöhästyin bussista sen takia…

Tuolloin sävelsin mm. tämän sodanvastaisen instrumentaalin:

Wandering Devastated Woods.mp3

Kerran kuitenkin sitten kävi niin, että nuorisotoimen johtaja pyysi minua roudaamaan hänen kanssaan soittokamppeita opistolta Tampere-talolle. Pahaksi onnekseni olin juuri aloittanut lounaan valmistuksen, minkä takia jouduin vastaamaan hänelle, että ”minulla on nyt ranskalaiset ja kalapuikot uunissa, voidaanko odottaa”. Johtaja oli ihan ok sivarinsa sluibailun kanssa ja antoi minun ruokailla loppuun. Eihän siitä tullut kuin tunnin viivästys.

Opistolla järjestettiin soittokursseja sekä aikuisille että nuorille. Kitaran ja basson soittoa siellä opetti muuan Hra Torvinen, joka oli usein sairaana. Minut laitettiin sitten muutaman kerran tuuraamaan näitä hänen nuorisokurssejaan. Bassoryhmän lapsiin en onnistunut saamaan minkäänlaista kontaktia. Vietimme todella ankeat kolme varttia tilaisuudessa, joka muistutti elokuvaa Maissilapset. Sen sijaan kitararyhmän kanssa sujui hieman paremmin, kun harjoittelimme Barathrumin ”Last Day In Heavenin” riffejä. Näiden tapausten jälkeen minua ei enää koskaan pyydetty tuuraamaan soitonopettajia.

Hra Torvinen taas oli täysin perverssi mies. Eräänä päivänä hän vain saapui iltavaksin huoneeseen ja kysyi minulta ja nuorisotoimen neideiltä:

”Onko teillä koskaan todettu sukupuolitautia?”

Vastausta odottamatta Hra Torvinen alkoi kertoa tarinaansa jostain pokaamastaan baarimuijasta. He olivat kuulema päätyneet naisen asunnolle, jossa he harrastivat yhden kondomin koitusta koko yön. Eli paljaallahan siinä sitten päädyttiin lopulta vetelemään. Aamulla Hra Torvinen oli herännyt kolinaan, kun naisen tytär teki lähtöä kouluun. Perverssin Hra Torvisen sieluakin kuristi silloin lapsen puolesta. Myöhemmin nainen oli ilmoittanut Hra Torviselle, että kannattaa käydä testauttamassa killuttimensa. Nainen, kun oli itse saanut aiemmin taudin jos toisenkin sattumoisin Hra Torvisen hyvältä ystävältä, jolla oli jo koko sarja.

Ahjolaan liittyy paljon yksittäisiä muistoja ystävien kanssa. Usein aloitimme viikoittaisen baarikierroksemme opiston treenikämpältä, jossa käytiin läpi viimeisimmät miksaukset ja availtiin ensimmäiset juomat. Minulla oli tapana käydä viereisellä R-kioskilla ostamassa sixpäkki jo työpäivän aikana.

Opiston ohessa toimineen päiväkodin jääkaapissa alkoholijuomat pysyivät kivasti kylminä iltaan asti.

Eräänä baari-iltana ystäväni oli epätavallisen alakuloinen. En tiedä, mikä häntä vaivasi, mutta epäilin kaukosuhteen tuomaa rasitusta. Piristääkseni häntä menimme sitten suoraan baarista kansalaisopiston treenikämpälle rässimään rumpuja. Yllättäen siitä ei tullut koskaan mitään sanomista, vaikka aivan treenikämpän ikkunan takana sijaitsi lähin asuintalo. Asukkailla oli harvinaisen pitkä pinna.

Itsenäisyyspäivän aattona 2008 olimme jälleen Tampereen Hellässä (baarissa), vaikka minulla oli seuraava päivä kiinni töissä. Tämän vuoksi päätin fiksuna miehenä siis ottaa rauhallisesti juomien kanssa ja joinkin vain kolme Strongbowia. Tätä tosin kukaan ei uskonut, sillä kotiin päästyäni istuin koko yön sohvalla kaksinkerroin oksentaen. Ilmeisesti Hellän loppuaikoina siellä ei kukaan enää käynyt keskellä vikkoa, eikä kukaan toisaalta vaivautunut edes pesemään hanojen letkujakaan. Itsenäisyyspäivälle oli siis luvassa mukava vatsatauti. En olisi päässyt aamulla töihin lainkaan ellen olisi saanut kyytiä sinne. Varustin itseni tyynyllä ja makasin lähes koko päivän opiston sohvalla. En edes jaksanut kommentoida huonoa vointiani mitenkään, kun paikalle saapui yllättäen nuorisotoimen naisia omissa asioissaan. Sivarilurjus vaan retkotti sohvalla.

Muistan kuinka minua oli käsketty vetämään Suomen lippu salkoon Itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Äärimmäisen verkkaiseen tahtiin raahauduin lipun kanssa pihan keskelle oksennustani pidätellen.

Tämä toistui sekä aamulla että illalla. Siitä näystä olisi YLE:n uutiset saaneet hyvää materiaalia liittyen nuorten isänmaallisuuteen ja Suomen lipun kunnioittavaan kohteluun.

Valitettavasti emme koskaan ehtineet kavereiden kanssa raahata mäyräkoiria ja puutarhatuoleja opiston katolle, vaikka sitä useasti suunniteltiinkin. Soraharjun päällä sijaitsevan Ahjolan katolta kun oli äärimmäisen kauniit näkymät iltaisin sekä Pyhä- että Näsijärven suuntiin.

 

FFHolm tapaa erään neidin ensimmäisen kerran

Siviilipalveluksen loppuvaiheessa eräs neiti sitten ilmoitti, että hän olisi päivän verran Tampereella käymässä. En enää muista, mikä oli vierailun tarkoitus. Hän saattoi olla matkalla Seinäjoelle AMK:n pääsykokeisiin. Minulla ei ollut hänen puhelinnumeroaan. Olin ainoastaan ehtinyt lähettämään hänelle hätäisen sähköpostin, enkä ollut lainkaan varma, oliko hän päässyt sitä lukemaan ajoissa. Kuitenkin olin Ahjolan pihassa saksalaisessa sarkatakissani ja maihareissani odottamassa, kun hän saapui kaverinsa kanssa paikalle.

Hän oli pirteä ja kikattava nuori nainen, tuohon aikaan vasta 19-vuotias, kun itse olin 21. Hänellä oli pitkä vaalea liinatukka ja silmälasit, joiden takaa tuikkivat siniset silmät. Hän oli vähän tonttumaisen söpö ilmestys, ei mikään fiini kaupunkilaisneiti. Olin ehkä kevyesti miettinyt jotain romanttista ohjelmaa, mutta hänen kaverinsa oli väkisin ängennyt mukaan ja piti tunnelman asiallisen etäisenä. Juttelin hänen kanssa ehkä tunnin verran ja esittelin opiston paikat. Taisimme myös vaihtaa puhelinnumeroita, jonka johdosta aloin kesän mittaa saamaan häneltä humalaisia tekstiviestejä, milloin hän istui junassa ja milloin traktorin penkillä.

-FFHolm